Varttuneen Blondin Blogi

Koska en ole uskonnollinen, on minulle pääsiäinen toisenlaisen rauhoittumisen aikaa. Lapsuuden muistikuvina nousee mieleen pitkäveteiset pyhät, jolloin ei saanut tehdä yhtään mitään. Tai ei voinut, sillä koko Suomi oli kiinni. Tapoihin kuului, ettei edes naapuruston lapset juurikaan leikkineet keskenään, oliko niin, että olisivat menneet maalle vai mistä oli kysymys, en enää muista. Tylsää piisasi.

Nykyään pääsiäinen pyhitetään hyvälle ruualle ja levolle, ehkä sukulaisten vierailulle ja ainakin isälle olen toimittanut pashaa ellei hän ja äiti ole tulleet muuten kahville tai syömään. Äiti ei pashasta välitä eikä se ole meillä kuulunut pääsiäispöytään. Itse olen ominut tavan exältä, joka liettualaisena vaali pashaa ikäänkuin perinteenä, vaikka ei ortodoksi tai venäläinen ollutkaan.

Tänä pääsiäisenä matkaamme maalle eli armaan luokse. Ja pyhitämme päivät perinpohjaiselle siivoukselle, tavaroiden inventoimiseen ja vanhojen, tarpeettomien kamojen poisheittoon tai kierrätyskäyttöön pakkaamiseen. Armaani on avioeronsa jälkeen jäänyt tavaraloukkoon, jonka aiheuttama ikävä kaaos on hallinut ajatuksia, muttei vielä johtanut tekoihin. Hän on myös kiintynyt esineisiin, joita minä, luvalla sanoen, inhoan. Matkamuistotuoppeihin ja -nukkeihin, kaikenlaiseen krääsään, jo aikuisten lasten muistorikkaisiin tavaroihin, vanhoihin vaatteisiin, jne jne…

Tavaramäärään voi ihan helposti hukkua. Siivoaminen tai ylipäätään viihtyisyyden tavoittelu on hankalaa liian tavaran keskellä. Se vie voimat ja ne kerrat kun olemme yrittäneet hieman harventaa esim vaatehuonetta, ovat jääneet yritykseksi ylivoimaisen työtaakan edessä. Kädet valahtavat sivuille ja telkkaristakin tulee mielenkiintoinen dokumentti. Tai janottaa tai nälättää tai muuten vaan lorvikatarri iskee jompaankumpaan, tai mikä tavallisinta, kumpaankin. Lorvikatarri on hyvin tarttuva tauti.

Kysykää vaikka teineiltänne.

Mutta jos vaikka tällä kertaa onnistuisimme. Yritystä on ainakin ajatuksissa.

Hyvää pääsiäistä.

Tämä bloggaamisen aloittaminen osottautuikin tuskallisemmaksi mihin olin varautunut. Varautunut olin siis siihen, että teinit auttavat avaamaan kauniit sivut ja minä vain istun kirjoittamaan. Luotin siis tekniseen apuun. Tekninen apu kuitenkin vetää sikeitä meikäläisen valveillaoloaikaan ja toisinpäin. Tai jos ollaankin yhtäaikaa hollilla, niin sanoakseni, niin aina on jollakin väärä hetki keskittyä äidin blogiin. Että kivat vaan. Saan siis tässä tuskailla ihan keskenäni ja odottaa, että viikonloppuna Oma Armaani muokkaa mitä muokattavana jäljiltäni on. Luottamukseni on siis etsinyt uuden kohteen. Paremman siinä mielessä, että olemme suurimmaksi osaksi yhtäaikaa hereillä.

Tänään vietän vapaapäivää ja vaikka kello lähenee puolta päivää olen edelleen aamutakissa tässä koneeni ääressä, toinen kahvikupillinen vieressä ja olo mukavana. Pyykit pyörivät koneessa ja kunhan ne peseytyvät, käväisen suihkussa ja valmistaudun viikonlopun viettoon. Eli pakkaan kamani ja häippäsen Kirkkonummelle Armaani hellään huomaan. Olemme hieman luiskahtaneet suhteessamme viikonloppupainotteisiksi sillä samassa ammatissa (olemme niinsanotusti työpaikkarakastavaisia) oleva Armaani ajelee Espoopainotteisesti, minä helsinkiläisittäin. Arjen yhdistäminen teinienkin takia on haastavaa. Että näillä mennään toistaiseksi. Toisaalta on ehkä hyvä, että kummallakin on oma koti, ehkä se tekee suhteelle hyvääkin? Kuka tietää. Osa ihmisistä suorastaan valitsee kaukosuhteen. Minä taas elin kymmenen vuotta kaukoavioliitossa kunnes mieheni muutti Suomeen ja avioliiton alamäki alkoi. Joten, mene ja tiedä. Näin on hyvä. Toistaiseksi.

Olen vuodenvaihteesta ollut lihattomalla ruokavaliolla ja olo on mitä mainioin. Kuumat aallot loppuivat lähes kokonaan, liekö johtuu lihattomuudesta tai kuten ystävällinen ystävättäreni epäili, iän tuomasta helpotuksesta, eli luonnollisesta tasaantumisesta vai ihanko siitä, että menin aaltojen riivaamana vihdoin lääkärille, joka osottautui teini-ikäiseksi juuri koulusta päässeeksi myötätuntopesäkkeeksi, ja tämä nuori neiti kirjoitti heti lähetteet veri-ja papakokeisiin, puhui gynekologisista tutkimuksista, joista oitis kauniisti kieltäydyin kyyneleitä nieleskellen, joka taas innoitti tyttölastamme ylistämään hormonien myönteistä vaikutusta mielialamuutoksiin. Tarina lääkärissä käynnistäni kertoo siis todellisesta tarpeestani mielialalääkeisiin. Onneksi sairastuin flunssaan enkä päässyt labraan ja toivuttuani olin “unohtanut” koko hela episodin kuumine aaltoineen kaikkineen. Ehkä virus vei aallot mennessään. Menkööt, ei ole ikävä.

Kohta ruattalainen rinsessa saa nimen. Kannatan Mariaa tai Margaritaa. Itsekkäistä syistä.